Lapsi. Elämäsi tärkein asia. Aamusi aurinko, iltasi viimeinen ajatus.
Kaunis, puhdas asia.
Ja samalla niin… ristiriitainen.
Vanhemmaksi tultaessa prioriteetit muuttuvat, ja tämä on tietenkin täysin luonnollista, ja odotettavaakin. Pyrkimys kasvattaa tasapainoinen ihminen, jolla on mahdollisimman hyvät eväät maailmaan on kunniallisin tehtävä ihmiselämän aikana. Mutta moni vanhempi kokee salaa syyllisyyttä ja pahaa oloa. Oravanpyörä, joka ei ota rauhoittuakseen, ja joka kerta kun asialle haluaisin tehdä jotain, ongelma kasvaa aina entisestään.
Lapsen tarpeet asetetaan niin voimakkaasti omien edelle, että lopulta itselle omistettu aika ja huomio… ”sehän on aina sitten lapseltani pois.”
Huoltajaparadoksi on valmis. Kuinka pystyisi kulkemaan kohti haluamaansa elämää, kohti unelmiaan, ja samalla antaa lapsellensa kaiken, mitä hän tarvitsee. Vai pitäisikö odottaa siihen, että lapsi on 7? 10? 18? 30?
Valmennukseen hakeutuu paljon vanhempia, joiden lapset ovat muutaman vuoden ikäisiä. Siinä ajassa on ehditty heräämään siihen, kuinka paljon itsensä unohtaminen voi kuluttaa henkisiä voimavaroja, ja aiheuttaa jopa burn-outin. Samalla ei kehdata hakea apua tai puhua asiasta, koska ”miten sitä nyt lapsen kanssa ollessa voi uupua”.
Uupumus ei oikeastaan tule liiasta tekemisestä, tai korreloi edes stressin määrän kanssa. Uupumus johtuu tilanteesta, jossa voimavarat ja kyky käsitellä tilannetta eivät kohtaa elämän vaatimusten ja omien tarpeiden kanssa. Tämän vuoksi monikin asia voi ajaa ihmisen loppuun, oli se sitten työ, parisuhde, saamattomuus, ympäristötekijät, pelko…
tai lapsi.
Eli yksinkertaistettuna:
Koetaan, ettei päästä toteuttamaan omaa elämäänsä, mutta edes asian ajattelu johtaa syyllisyyden tuntisiin ja häpeään, koska ajatus olisi niin itsekäs lasta kohtaan. Pahimmillaan ajatus voi heikkoina hetkinä jopa kääntyä päälaelleen, eli lapsi onkin jo osasyyllinen tilanteeseen.
Tämä on karu ajatus, ja saattaa nostaa useita kulmakarvoja monella tätä lukiessa, mutta valmentajien on ymmärrettävä tämä tunnekierre ja autettava sen käsittelyssä. Satojen tapauksien ja keskusteluiden jälkeen levollisuus löytyy usein oivalluksesta:
”Vanhempi on aina lasimaljassa”.
Kuvittele kultakala pyöreässä maljassa. Voit tarkastella sitä jokaisesta suunnasta, ja nähdä kaiken mitä se tekee. Voit matkia ilmeitä, evien liikkeitä ja oppia paljon pelkästään seuraamalla. Lapsi tekee tätä potenssiin sata, koska hänet on viritetty ahmimaan kaikki tieto lähiympäristöstä ja varsinkin vanhemmistaan. Näin ollen kaikki vaikuttaa lapsen maailmankuvaan. Kuinka paljon vanhemmilla on läheisyyttä, miten riitatilanteet ratkaistaan, kuinka muista ihmisistä puhutaan suljettujen ovien takana ja tottakai myös kuinka vanhemmat huolehtivat itsestään ja terveydestään.
Joten lapselle kannattaisikin rakentaa sellainen kuva vanhemmuudesta, jossa vanhemmatkin ovat vain ihmisiä samoine tarpeine, unelmineen ja harrastuksineen. Mahdollisuuksien mukaan lasta voi myös sisällyttää moneen asiaan, kuten lenkkeilyyn ja kotiharjoitteluun, ja sitä kautta normalisoida asioita, jotka muutoin saattaisivat myöhemmin elämässä vaikuttaa vierailta.
Lisää ajatuksia aiheesta löydät ”Ei Vasta Maanantaina” -podcastin ensimmäisen kauden toisesta jaksosta. Seuraa meitä myös Instagramissa, TikTokissa, Youtubessa sekä Podcast-alustoilla. Voit myös tulla käymään studiolla, mikäli vietät aikaasi Tampereella.
Aloita muutos jo tänään,
EI VASTA MAANANTAINA.
